Whatever it was, I'm over it now.

Tänään minulle sanottiin koulussa, että pitäisi kirjoittaa useammin blogia. Pidän kirjoittamisesta ja kirjoitan mielelläni, mutta en keksi enää niin hyvin aiheita joista kirjoittaa, kuin ennen. Mainitsin siitä sitten ystävilleni ja he alkoivat miettiä minulle aihetta ja kyllähän se loppujenlopuksi sitten keksittiinkin. Ja koska tosiaan en aina niitä aiheita keksi, niin minulle saa niitä ehdotella ! Oman päiväni tapahtumista en juurikaan halua kirjoittaa, koska en pidä päivieni tapahtumia mitenkään erikoisina.

Aiheeksi minulle tosiaan keksittiin tatoinnit ja lävistykset.
Tatuoinnin, napakorun, rustokorun ja korviksien sekä entisen madonna-lävistyksen omistajana jotain niistä tiedän. En kuitenkaa ala kirjoituksessani niistä pätemään tai muutakaan, kerron vain omakohtaisista kokemuksista. Pätemisen säästän ammattilaisille ja niille jotka sen haluavat tehdä.

Elämäni ensimäinen lävistys oli korvakorut, jos ne lävistyksiksi haluaa laskea. Muistan saaneeni korvikset kymmenvuotis syntymäpäivälahjaksi. Niin hullulta kun se tuntuukin, vielä näin kuuden vuodenkin jälkeen, muistan tunnelman, kun äidin kanssa kävelin Prisman kultakoru liikkeeseen. Sitä tapahtumaa olin odottanut niin kauan kun korvakoruista olin jotain tajunnut, eli varmasti ainakin viitisen vuotta ja vihdoin sain ne.
Olin joskus aikaisemmin nähnyt, kuinka yhdelle tytölle oli korvakorut laitettu, tyttö itkin kuin viimeistä päivää. Oman aikani tulessa, jo silloin ns. kovana tyttönä istuin kylmän viileästi puupenkille valittuani kultaiset nappikorvakorut, odottaen että ne minun korvalehtiini ammuttaisiin. Vihdoin kun kone asetettiin paikalleen ja kun naps oli kuulunut, muistan sen pettyneen tunteen, se ei ollutkaan sattunut. Olin valmistautunut henkisesti siihen, kuinka kyseinen operaatio sattuisi ja se ei tuntunut miltään, kyllä silloin harmitti.

Korvakorujen jälkeen, kolme vuotta kului ja fiksuna tyttönä päätin tehdä itselleni madonnalävistyksen. Myöhemmin ajateltuna, itselleen lävistyksen tekeminen oli tyhmää. Salasin lävistyksen vanhemmiltani kolme päivää, niin uskomattomalta kun se kuulostaakin, sain naamasta löytyvän lävistyksen pidettyä salassa. Kuitenkin kun vanhempani sen huomasivat, voitte arvata, he eivät olleet kovin iloisia kun kolmetoista vuotias tyttö oli naamansa neulalla lävistänyt. Pidin korua vielä kaksi päivää, mutta päätin ottaa sen pois. Koru oli minulla kaikenkaikkiaan siis 5 päivää. Vaikka korun otin poiskin, jätti se silti ikuisen muiston, pieni osa oikealta puolelta ylähuulesta ns. roikkuu, kun hymyilen.

Napakorun sain kun täytin 14vuotta. Kahden vuoden inttämisen jälkeen vanhempani vihdoin kokivat minut tarpeaksi vanhaksi, jottai saisin jo kauan haluamani lävistyksen. Kuitenkaan en saanut sitä 4.2, kun syntymäpäiväni olivat, koska siitä parin viikon päästä olimme lähdössä Thaimaahan. Sovimme vanhempieni kanssa, että saisin korun kun tulemme takaisin. Itse napakorun toki kävimme ostamassa kun täytin, mutta itse lävistyksen sain 4.3. Napakorun otin porin Tattoo Nationissa , hintaa lävistykselle tuli 30e , koska minulla oli oma koru mukana. Kaveriltani olin kuullut, että napakorun laitto sattuu. Taas valmistauduin henkisesti tulevaan kipuun, mutta kun sitten jännityksestä sekavin tuntein istuin lävistystuolilla, vatsa paljaana, neula ihon sisällä, totesin, että koin ns. sietämätöntä kipua vain silmäräpäyksen ajan, muuten homma oli aivan peace of cake. Parin ensimäisen päivän aikana näytti, kuinka lävistykseni olisi ollut vino, mutta ajan kuluessa se siitä sitten suoristui. Napakoruni ei ikinä ole ollut kunnolla tulehtunut. Kerran desifiointiaine kuivatti sen kunnolla ja silloin korun liikuttaminen tuotti ongelmia, muuten olen säilynyt tulehduksilta ja muilta ongelmilta.

Napakorusta, puolisen vuotta eteenpäin sain idean, haluan rustokorun. Siitä sitten vain tuumasta toimeen ja äidille puhumaan. Äiti ei ollut kovin suostuvainen, kun lävistykset ja tatuoinnit tuottavat pahoinvointia. Ollessani sitten kerran kaverini kanssa kaupungilla, soitin äidilleni saisinko mennä ottamaan rustokorun. Äitini ilmoitti, että jos itse sen maksan ja saan otettua ilman huoltajaa niin siitä sitten. Korun otin ihan normaalissa korukaupassa. Hintaa korulle ja tekemiselle tuli huimat 7euroa yhteensä. Penkille mennessäni istumaan, valmistauduin taas tulevaan kipuun. Kuitenkin olettaisi rustoon otettavan korun sattuvan, kun kyse kuitenkin on rustosta. Paikka katsottiin huolella, minulla se on hieman keskemmällä, kuin muilla yleensä, koska halusin sen siihen, jottai voin käyttää siinä isompiakin koruja. Koru ammuttiin jonka jälkeen totesin vain, "Jaiks". Ei, taaskaan ei sattunut.

Sitten koitti kesä ja minulla oli rippijuhlat edessä. Kerran kauppamatkalla sitten kysyin äidiltäni, mitä saisin lahjaksi, äitini vain totesi, että jotai mahdollisuuksien rajoissa. Sitten otin puheeksi tatuoinnit. Äitini tyrmäsi heti ajatuksen. Kuitenkin jatkoin ja kysyin, että onko pieni tatuointi oikeasti ihan mahdoton idea. Hetken  mietittyään, äitini kysyi, että millaista olisin sitten miettinyt. Ilmoitin meittiväni kukkaköynnöstä jalkaan tai kiinalaista merkkiä niskaan. Äitini ei tyrmännytkään ajatusta, vaan alkoi jo hieman lämpeämään ajatukselle. Lupasin miettiä tarkkaan kuvan jonka haluan ikuistaa iholleni ja ottaa selvää hinnoista ja sen hoidosta ja paikasta josta sen voisin hankkia. Selvitin paikan, hoidon ja hinnat, enää oli kuva jäljellä. Tarkkaan mietittyäni, kiinalainen merkki ei enää tuntunut niin hyvältä idealta. Kuitenkin yksikin harhaviiva saattaisi muuttaa merkin merkityksen. Netistä sitten selailin kuvia ja löysin hienoja tribaaleja, mukaan lukien kuvan joka esitti lohikäärmettä. Ihastuin samantien kuvaan ja näytin sen äidilleni, äitini kysyi olenko miettinyt tarkkaan ja vastasin myöntävästi. Aika varattiin tatuoijalle. 4.7 koitti päivä, jolloin sitten astelin Nakkilan Tattoo shop :iin. Eräs nainen oli juuri silloin tatuoitavana. Tatuoija ja nainen pelottelivat kuinka seuraava operaatio tulisi sattumaan. Kirjaimellisesti olin aivan paniikissa, tärisin ja olin levoton. Kuitenkin, kun nainen teki lähtöä, hän sanoi, että operaatio ei satu, jos sitä ei mieti. Tatuointini suunniteltiin uudestaa, säilyttäen silti lohikäärmeen muotonsa ja hyväksyin tatuoinnin ja uusi kuva oli oikeastaan parempi kuin ensimäinen. Niinpä sheivattiin minulta niskavillat, siirrettiin tatuointi sitten niskaani siirtokuvana, minut istutettiin tuoliin ja taas kerran valmistauduin tulevaan kipuun. Muistan, että oli lähellä etten lähtenyt juoksemaan kun kuulin kuinka kone käynnistyi, tatuoijani kuitenkin kertoi minulle koko ajan mitä teki ja sai minut näin rauhoittumaan. Sitä miltä tuntui kun tatuointi tehtiin, ei osaa kuvailla. Se tuntui pistävältä, mutta ei ollut kipua, se tuntui oikeastaan hauskalta. Itse tatuoinnin tekemiseen meni hieman päälle 20minuuttia. Myöhemmin olen kuullut puhuttavan siitä, kuinka jotkut eivät haluaisi ottaa iholleen kuvaa jolla ei ole tarkoitusta, mutta, lohikäärme ihollani ei ole vain kuva, siitä on tullut minulle rakas, osa itseäni ja lohikäärmeellä itsellään on myös merkitys minulle. Enkä päivääkään ole katunut, että sen olen ottanut. Jotkut kauhistelevat sitä, kuinka olen suht nuorella iällä sen ottanut, mutta, tatuoinnista on tullut minulle päivä päivältä rakkaampi.

                                              Napakoru 4.3.2010

                                                 Tatuointi 4.7.2011

I just wanna live

Tänään on taas päivä, jolloin minulla ei ole mitään ideaa mistä kirjoittaisin. Yön alle viiden tunnin yöunien jälkeen, en ihmettele kyseistä ilmiötä. Tuntuu kuin pääni olisi aivan tyhjä, jonka myös todistaa se, että meinasin laittaa jugurttia maidon siasta kahviini. Onneksi isäni silti päätti kuitenkin hieman piristää mieltäni, kertomalla jugurtin olevan maustamatonta, joten kyllä sitä sinne kahviin voi laittaa. Kommentti sai minut hymyilemään, kun en tuntenut itseäni enää yhtään niin tyhmäksi, koska en edes minä halua tietää, millainen makuelämys kyseinen sekoitus olisi ollut, isäni kuitenkn on sitä ilmeisestikkin jo kokeillut.
Ilokseni sain myös huomata, että oikeasti jokin asia korjaantuu tavalla, jota yleensä käytän ensimäiseksi, eli tavaran hakkaaminen tai heittäminen, mikäli tavarassa on jokin vika. Näppäimistöni ei siis toimi kunnolla ja parin lyönnin jälkeen se toimii taas hetken moitteetomasti.

Kuitenkin asiasta toiseen, aloin eilen kuuntelemaan kappalletta "Zen caf'e - Todella kaunis" .
Kuuntelin sanat ja mietin mitä kaikkea olisin menettänyt jos ajattelisin, että kaikkessa mitä teen, pitäisi olla järkeä. Olen oikeastaan todella onnellinen siitä, että monet kerrat olen ajatellut "Tämänkin olisi voinut jättää tekemättä.". Mikä kasvattaa elämään niin hyvin, kuin kyseinen ajatus. Uskallan väittää, että hyödyn elämässäni enemmän siitä tiedosta mikä oli väärin tehty, kuin siitä, että istun koulunpenkillä ja kuuntelen kuinka päähäni taotaan tietoa siitä, että hauki on kala. En tietenkään väitä, että koulu on turhaa, koulusta saamme sen yleissivistyksen jota jokainen tarvitsee elämässään. En kuitenkaan aijo elää elämääni kotona koulukirjoja lukiessa. Koska siellä ei kuitenkaan opeteta, että jos kaveri juoksee päin seinää, ei kannata kokeilla perässä, sen oppii elämällä.

Nyt kun mietin, tapa jolla olen elänyt, on kasvattanut minusta ihmisen joka nyt olen, en ole yleissivistyksen mestari, oikeastaan en tiedä paljoakaan siitä, mitä koulukirjoissa opetetaan, koska se minkä opettelen väkisin, jotta saisin kokeesta hyvän numeron, unohtuu helposti. Mutta kun talvella laitat kielesi kylmään katutolppaan jonka jälkeen kielesi revitään siitä irti, väitän, ettet ihan heti sitä unohda.
Minusta on myös tyhmää, että joissakin kirjoissa opetetaan tuntemaan. Terveystiedon kirjaa joskus lukiessani, siellä kerrottiin esimerkiksi miltä suru tuntuu, mitä tuntemuksia koet. Olen melko varma, että aika moni ihminen on kokenut surun ja tietää miltä se tuntuu, ennenkuin ylä-asteen terveystiesdon kirja siitä sinulle kertoo. Asia jota tekstissä yritän kertoa on; Tapa jolla elän elämääni, on minun tapani ja pidän siitä.

Anna Järvinen - Nuori Ja Kaun

Anna Järvinen - Nuori Ja Kau"

Erilaisuutta syrjitään, kulttuureja tapetaan

Aihe josta nyt kirjoitan, eroaa hieman muista, mutta tuon oman mielipiteeni taas jälleen esille, tällä kertaa toki hieman selvemmin.

Minua on jo kauan ärsyttänyt kaikenlainen rasismi ja niin sanottu roturealismi. Minua ihmetyttää, kuinka ihmiset näkevät niin paljon vaivaa erilaisista ihmisistä, tunteeko sitä itsensä sitten jotenkin paremmaksi, kun on kadulla kävellyttä tummempaa ihmistä on haukkunut neekeriksi?
Itse, loppujenlopuksi aika paljon matkustaneena, ikääni nähden, olen saanut huomata, että ne niin sanotut neekerit, karvakädet ja muut ovat ihmisiä siinä missä me suomalaisetkin, sekä he jaksavat olla ystävällisiä jopa meille suomalaisille, vaikkakin olemme niin sanotusti heidän maillaan. Siitä pääsenkin siihen, minulle ei ole ikinä missää kadulla ulkomailla ollessani ja veikkaan ettei muillekkaan ole huudeltu siitä, kuinka me suomalaiset olemme vaaleaihoisia, mutta kun tummaihoinen kävelee Suomen kaduilla, hän kuulee aivan varmasti huutoja, joissa häntä haukutaan neekeriksi, tai ainakin hänestä puhutaan hiljaa ympärillä. Mutta kuitenkin me suomalaiset, makaamme auringossa ja haluamme ruskettua, käymme solariumissa ja käytämme itseruskettavaa, mutta silti haukumme muita.

Myös monet näkevät vaivaa siitä, kun ulkomaalaisia muuttaa Suomeen paremman elämän toivossa. Mutta, mitä pahaa siinä on? Myös suomalaiset, siinä missä muutkin muuttavat ulkomaille, halvemman elintason ja ehkä jopa paremman elämän toivossa, joten mikä tekee ulkomaalaisista, jotka muuttavat Suomeen pahoja, mutta ei meistä suomalaisista jotka muuttavat ulkomaille?

Sitten, myös siitäkin on tullut monella sanomista, kuinka ulkomaalaiset tulevat Suomeen ja hakevat erinäisiä tukia. Onko se kuitenkaan loppujenlopuksi niiden ulkomaalaisten vika, että he tulevat köyhistä oloista Suomeen ja Suomen elintaso on kalliimpi kuin heidän kotimaassaan. Pitäisikö heidän köyhyytensä vuoksi sitten jäädä kotimaahansa jossa käydään sotia ja kuolemaa saa pelätä jokainen hetki, vain koska me suomalaiset emme voi hyväksyä maahanmuuttoa.

Toinen asia mistä monet saavat haloon aikaiseksi on seksuaallinen suuntautuminen. Kuinka se vaikuttaa meidän muiden elämään, jos nyt joku sattuu olemaan kiinnostunut samasta sukupuolesta. Jokainen varmasti osaa itse päättä kenestä on kiinnostunut ilman, että muut siitä kommentoivat. Sekä tunteille ei voi mitään. Itse, kun tunnen aikalaille monenlaista ihmistä, olen huomannut, että se kenestä ihminen on kiinnostunut, ei tee ihmisestä itsestään yhtään sen huonompaa. Kunnioitan heitä, jotka uskaltavat julkisesta olla erilaisia, eikä välittää siitä, mitä muut ajattelevat !

Ps. Toivon hartaasti, että kukaan ei tule kommentoimaan siitä kuinka kamalia ulkomaalaisia ovat ja mitä tuhoja he saavat aikaansa, koska kuitenkin tämä oli toki vain oma mielipiteeni, Rasistit ja roturealistit saavat ajatella mitä haluavat ja minä mitä haluan. Kiitos ja kumarrus.