Yleensä, kun alan kirjoittamaan, minulla on asiaa. Jokin asia joka ärsyttää, asia joka mietityttää tai mielentila, josta on pakko avautua. Tällä hetkellä, minulla ei ole mitään, mistä haluaisin avautua. Silti haluan kirjoittaa, kirjoittaa vaikka ei ole mitään asiaa edes.
Olen viimepäivinä miettinyt elämääni, johtuuko se sitten siitä, että olen kuullut monta kertaa parin päivän aikana lauseen "voitko miettiä elämääs?" vai mistä, mutta olen todennut, olen onnellinen.
Yleensä vuodatan blogissani kuinka väärin maailman asiat on, mutta nyt en voi kuin hymyillä ja todeta, elämä on oikeasti kivaa.
Nyt taas olen tilanteessa, mihin tästä tekstiäni jatkaisin? Ei, minä en ala hehkuttamaan kaikesta mikä elämässäni on hyvin. En myöskään ala etsimään elämästäni hyvien asioiden vastapainoksi huonoja. Teksti oli hyvässä mallissa ja nyt se stoppaa kuin kiveen? Ei, ei tällä kertaa.
Olen elänyt elämääni eteenpäin suunnitellun suunnitelman varassa. On ollut helppo elää, kun ei ole tarvinnut miettiä, että mitä seuraavaksi. Nyt kun sain vastauksen ja jatko-opiskelu paikkani varmistui, mietin, että jos en sittenkään tähtäisi poliisiksi täällä Suomessa, vaan armeijan jälkeen lähtisin ulkomaille. Ulkomailla kehittäisin itselleni uuden elämän. Sen tiedän, että tulevaisuudessa haluan auttaa ihmisiä, oli se sitten Suomessa poliisina tai ulkomailla jonain muuna turvallisuusalan ammatin työntekijänä.
Westlife - Something right
