Kun olin aamulla herännyt, taistellut itseni ylös sängystä, kävellyt pyykkitelinettä päin ja korjannut uskollisen skootterini led-valot ennen kouluun lähtöä, olin melko varma ettei tästä päivästä tule yhtään mitään. Myöskään se, että tuntui kuin pään sisällä olisi ollut apinaorkesteri hakkaamassa kattilankansia yhteen ja ulkona oleva sateinen ilma ei helpottanut oloa yhtään. Valehtelematta olisin voinut huutaa jokaiselle vastaantulevalle, kuinka jokaine voisi hypätä kaivoon. Tuntui ettei se olo lähtisi ikinä, mutta kuitenkin, taas sain huomata, kuinka hyvä seura ja se että sai taas pitkästä aikaa olla itselleen tärkeän ihmisen kanssa ja jutella aivan turhista asioista piristi päivää. Edes ajatus siitä, että kotona odottaisi pakkausprojekti, ei tuntunut kamalalta ja niin siitä selvittiin ilma sen suurempia ärsytyksen tunteita.
Illalla sitten sain vain maata sängyssä ja katsoa rauhassa telkkaria toisen tärkeän ihmisen kanssa ja näin oli mieli taas hyvä.
Silloin siis tajusin, että elämästä ei tulisi mitään ilman niitä tärkeitä ihmisiä mitä jokaisella on ympärillään. Silloin aloin miettimään niitä ihmisiä, joita olen menettänyt, niitä muistoja mitä heidän kanssaan on koettu ja mitä jäi kokematta suunitelmista huolimatta. Kuitenkin ajattelin, että minun pitää olla iloinen, niistä ihmisistä jotka ovat ympärilläni nyt, eikä vain murehtia niitä, jotka vaikuttivat elämääni vuosi kaksi sitten, vaikka minulla ikävä heitä onkin.
Menetetyn ihmisen näkeminen saattaa sattua ja olen huomannut, että aina kun näen ihmisen, jota ikävöin, mielessäni menee kaikki ne asiat ohi, jota olemme yhdessä kokeneet. Mutta miksi näille ihmisille on niin vaikea kertoa, että on ikävä ja haluaisi taas tietää mitä toiselle kuuluu? Minulla ei siihen ole rohkeutta, koska tiedän, olen monen asian suhteen tehnyt virheitä ja pelkään, etten saa niitä anteeksi.
Muistan myös monia lupauksia, ne lupaukset kun luvattii että aina pysyttäisiin yhdessä ja ikinä ei satutettaisi toista. Mutta silti liian usein olen joutunut huomaamaan, lupaukset eivät pidä läheskään aina. Oli syy sitten minun tai sen toisen, aina se sattuu yhä paljon. Mutta miksi lupauksia on sitten niin vaikea pitää ja miksi luvataan, vaikka ei olisi tarkoituskaan pitää lupaustaan. Se voi saada toiselle hetkellisesti paremman mielen, mutta loppujenlopuksi, lupauksen pettäminen saa aikaan paljon pahemman mielen. Olen siis miettinyt, kannattaako kenellekkään luvata mitään, ellei ole täysin varma siitä että pystyy pitämään lupauksensa, vai saako se, että lupaa jollekkin jotain itselle paremman mielen?
