 |
 |
| Tämä on omistettu Jessille |
 |
| Koulussa on kivaa |
tiistai 2. huhtikuuta 2013
keskiviikko 10. lokakuuta 2012
torstai 12. heinäkuuta 2012
If you want me, I must be doing something right
"Ja taas tässä tilanteessa" , ajattelen, kun edessäni on tyhjä tekstikenttä ja siihen pitäisi saada muodostettua jotain järkevää tekstiä. Tiedän, tekstin ei tarvitse olla pitkä. Tekstin tarvitsee vain olla järkevää.
Yleensä, kun alan kirjoittamaan, minulla on asiaa. Jokin asia joka ärsyttää, asia joka mietityttää tai mielentila, josta on pakko avautua. Tällä hetkellä, minulla ei ole mitään, mistä haluaisin avautua. Silti haluan kirjoittaa, kirjoittaa vaikka ei ole mitään asiaa edes.
Olen viimepäivinä miettinyt elämääni, johtuuko se sitten siitä, että olen kuullut monta kertaa parin päivän aikana lauseen "voitko miettiä elämääs?" vai mistä, mutta olen todennut, olen onnellinen.
Yleensä vuodatan blogissani kuinka väärin maailman asiat on, mutta nyt en voi kuin hymyillä ja todeta, elämä on oikeasti kivaa.
Nyt taas olen tilanteessa, mihin tästä tekstiäni jatkaisin? Ei, minä en ala hehkuttamaan kaikesta mikä elämässäni on hyvin. En myöskään ala etsimään elämästäni hyvien asioiden vastapainoksi huonoja. Teksti oli hyvässä mallissa ja nyt se stoppaa kuin kiveen? Ei, ei tällä kertaa.
Olen elänyt elämääni eteenpäin suunnitellun suunnitelman varassa. On ollut helppo elää, kun ei ole tarvinnut miettiä, että mitä seuraavaksi. Nyt kun sain vastauksen ja jatko-opiskelu paikkani varmistui, mietin, että jos en sittenkään tähtäisi poliisiksi täällä Suomessa, vaan armeijan jälkeen lähtisin ulkomaille. Ulkomailla kehittäisin itselleni uuden elämän. Sen tiedän, että tulevaisuudessa haluan auttaa ihmisiä, oli se sitten Suomessa poliisina tai ulkomailla jonain muuna turvallisuusalan ammatin työntekijänä.
Westlife - Something right
Yleensä, kun alan kirjoittamaan, minulla on asiaa. Jokin asia joka ärsyttää, asia joka mietityttää tai mielentila, josta on pakko avautua. Tällä hetkellä, minulla ei ole mitään, mistä haluaisin avautua. Silti haluan kirjoittaa, kirjoittaa vaikka ei ole mitään asiaa edes.
Olen viimepäivinä miettinyt elämääni, johtuuko se sitten siitä, että olen kuullut monta kertaa parin päivän aikana lauseen "voitko miettiä elämääs?" vai mistä, mutta olen todennut, olen onnellinen.
Yleensä vuodatan blogissani kuinka väärin maailman asiat on, mutta nyt en voi kuin hymyillä ja todeta, elämä on oikeasti kivaa.
Nyt taas olen tilanteessa, mihin tästä tekstiäni jatkaisin? Ei, minä en ala hehkuttamaan kaikesta mikä elämässäni on hyvin. En myöskään ala etsimään elämästäni hyvien asioiden vastapainoksi huonoja. Teksti oli hyvässä mallissa ja nyt se stoppaa kuin kiveen? Ei, ei tällä kertaa.
Olen elänyt elämääni eteenpäin suunnitellun suunnitelman varassa. On ollut helppo elää, kun ei ole tarvinnut miettiä, että mitä seuraavaksi. Nyt kun sain vastauksen ja jatko-opiskelu paikkani varmistui, mietin, että jos en sittenkään tähtäisi poliisiksi täällä Suomessa, vaan armeijan jälkeen lähtisin ulkomaille. Ulkomailla kehittäisin itselleni uuden elämän. Sen tiedän, että tulevaisuudessa haluan auttaa ihmisiä, oli se sitten Suomessa poliisina tai ulkomailla jonain muuna turvallisuusalan ammatin työntekijänä.
Westlife - Something right
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
Tänään voidaan olla hetki kuninkaita.
Kesä on tulossa ja viime viikolla päästiin jo nauttimaan kesäisestä säästä. Huomasin itsekkin sen, että kesä on tulossa, koska olin pelkkää hymyä koko viikon. Auringo ja lämpimien säiden ansiosta sain tehdä lempipuuhaani, eli köllötellä aurinkotuolissa bikineissä, tuntea, kuinka lämpö saavuttaa ihoni sekä kuunnella hyvää musiikkia.
Kesän saapuessa, tulee luonnollisesti lomista kesäloman vuoro. 10 viikkoa aikaa itselleen, unohtaen koulun tuoman steressin sekä aikaiset kouluaamut. Ajatus siitä, että kello ei soi enää 07.35 herättäen kouluun, viehättää. Vaikka kello soittaa varmaan aikaisemminkin kahden ensimäisen viikon aikana töiden vuoksi, ei herätys tunnu, ainakaan vielä, niin kamalalta.
Olen monet kerrat miettinyt, enää näin monta kouluaamua jäljellä ja sitten ei enää ikinä tarvitse astua tämän koulun ovista sisään, ainakaan opiskelun merkeissä. Laskemisen olen aloittanut varmaan jo 50 aamusta ja nyt aamut ovat lopussa, enää 3 aamua. Myös ajatus siitä, ettei enää tarvitsisi katsella montaa tuntia päivässä luokkalaisiani, on tuntunut enemmän kuin hyvältä. Kuitenkin, olo on aika haikea, kun ajattelee, 3 aamua jäljellä ja ei enää yhtäkään 45minuutin pituista oppituntia yhdessä, ei enää yhtään päivää yhdessä. Luokastani ja koulustani on 3vuoden aikana tullut osa minua. Tutut kasvot, tutut käytännöt ja tutut opettajat.
Ei enää yhtäkään aamua kun tytöt kokoontuvat aamulla liikuntasalin pukukoppiin juoruamaan ja haukkumaan tulevaa liikuntatuntia. Ei enää koskaan yhteisiä matikantunteja, jossa kilpaa yritetään haukkua matikan opettajaa, eikä enää ikinä äidinkielen tunteja, joissa keskitytään nauramaan äidinkielen opettajan höppänyydelle.
3 aamun jälkeen, moni ysiluokkalainen seisoo juhlasalissa päättötodistukset kourassa, ajatellen, oppivelvollisuus on loppu. Enää ei ole itsestäänselvyys, että opiskelu jatkuu, eikä opiskelupaikka ole varma. Monet menevät opiskelemaan lukioon tai ammattikouluun. Uusi koulu ja uudet luokat. Uudet ihmiset ja uudet kaverit. Osa vanhoista kavereista unohtuu. Uusi elämän vaihe alkaa.
torstai 8. maaliskuuta 2012
maanantai 27. helmikuuta 2012
Everything is fine, but not today
Väsymys, ahdistus, kateus, suru, ikävä sekä vitutus, mitä näistä seuraa? Tyttö joka antaisi mitä vain, jotta pääsisi hetkeksi pois. Tyttö josta tuntuu, ettei kuulu enää minnekkään.
Juuri loppuneen hiihtoloman aikana mielen olisi pitänyt levätä ja nyt pitäisi olla uutta puhtia tsempata kouluun. Niin minä ainakin ajattelin, kun perjantaina juuri ennen hiihtolomaa opettaja sanoi, että olisimme vapaita lähtemään kotiin. Kuitenkin se sisukas ja hyvä mieli päätti ilmeisesti ottaa vielä omaa lomaa.
Monet hokevat, kuinka kevät menee nopeasti ja pian onkin jo kesä. Tällä ajatuksella itseänikin lohdutan, silloin kun tuntuu ettei missään ole enää mitään järkeä. Kuitenkin sitten taas on aika herätä todellisuuteen. Vielä on talvi, kevät on vasta alkamassa ja kesä tulee kevään jälkeen, vielä on siis yksi vuodenaika välissä. Kuitenkin ajattelen, kesällä kaikki on paremmin. Mutta onko kuitenkaan? Asiat, jotka pyörivät nyt mielessäni, mikseivät ne pyörisi sitten kesälläkin.
Onko kenestäkään ikinä tuntunut, että esität jotain muuta mitä olet. Etkä välttämättä edes esitä, vaan elämäsi on ajautunut raiteille, joka ei ole sitä sinua itseäsi. Sen jälkeen sinusta tuntuu, kuin jokin sisälläsi huutaisi, haluaisi taas esille, eikä olla enää piilossa. Kaikki entiset muistot muistuttavat siitä, mitä olit ennen, millainen olit ennen. Nyt kun katsot peiliin, näet vain tytön, joka kaipaa sitä mitä oli ennen.
Ajattelet, ehkä nyt on aika sanoa hyvästi entiselle itsellesi ja elää nykyhetkessä, olla sitä mitä olet nyt. Tiedät sen olevan viisainta kaikkien kannalta, tiedät, että sinun tulee tehdä se. Pelkkä ajatus siitä, saa sinut surulliseksi. Sinusta on tullut se, mitä vähiten halusit.
Juuri loppuneen hiihtoloman aikana mielen olisi pitänyt levätä ja nyt pitäisi olla uutta puhtia tsempata kouluun. Niin minä ainakin ajattelin, kun perjantaina juuri ennen hiihtolomaa opettaja sanoi, että olisimme vapaita lähtemään kotiin. Kuitenkin se sisukas ja hyvä mieli päätti ilmeisesti ottaa vielä omaa lomaa.
Monet hokevat, kuinka kevät menee nopeasti ja pian onkin jo kesä. Tällä ajatuksella itseänikin lohdutan, silloin kun tuntuu ettei missään ole enää mitään järkeä. Kuitenkin sitten taas on aika herätä todellisuuteen. Vielä on talvi, kevät on vasta alkamassa ja kesä tulee kevään jälkeen, vielä on siis yksi vuodenaika välissä. Kuitenkin ajattelen, kesällä kaikki on paremmin. Mutta onko kuitenkaan? Asiat, jotka pyörivät nyt mielessäni, mikseivät ne pyörisi sitten kesälläkin.
Onko kenestäkään ikinä tuntunut, että esität jotain muuta mitä olet. Etkä välttämättä edes esitä, vaan elämäsi on ajautunut raiteille, joka ei ole sitä sinua itseäsi. Sen jälkeen sinusta tuntuu, kuin jokin sisälläsi huutaisi, haluaisi taas esille, eikä olla enää piilossa. Kaikki entiset muistot muistuttavat siitä, mitä olit ennen, millainen olit ennen. Nyt kun katsot peiliin, näet vain tytön, joka kaipaa sitä mitä oli ennen.
Ajattelet, ehkä nyt on aika sanoa hyvästi entiselle itsellesi ja elää nykyhetkessä, olla sitä mitä olet nyt. Tiedät sen olevan viisainta kaikkien kannalta, tiedät, että sinun tulee tehdä se. Pelkkä ajatus siitä, saa sinut surulliseksi. Sinusta on tullut se, mitä vähiten halusit.
maanantai 16. tammikuuta 2012
Whatever it was, I'm over it now.
Tänään minulle sanottiin koulussa, että pitäisi kirjoittaa useammin blogia. Pidän kirjoittamisesta ja kirjoitan mielelläni, mutta en keksi enää niin hyvin aiheita joista kirjoittaa, kuin ennen. Mainitsin siitä sitten ystävilleni ja he alkoivat miettiä minulle aihetta ja kyllähän se loppujenlopuksi sitten keksittiinkin. Ja koska tosiaan en aina niitä aiheita keksi, niin minulle saa niitä ehdotella ! Oman päiväni tapahtumista en juurikaan halua kirjoittaa, koska en pidä päivieni tapahtumia mitenkään erikoisina.
Aiheeksi minulle tosiaan keksittiin tatoinnit ja lävistykset.
Tatuoinnin, napakorun, rustokorun ja korviksien sekä entisen madonna-lävistyksen omistajana jotain niistä tiedän. En kuitenkaa ala kirjoituksessani niistä pätemään tai muutakaan, kerron vain omakohtaisista kokemuksista. Pätemisen säästän ammattilaisille ja niille jotka sen haluavat tehdä.
Elämäni ensimäinen lävistys oli korvakorut, jos ne lävistyksiksi haluaa laskea. Muistan saaneeni korvikset kymmenvuotis syntymäpäivälahjaksi. Niin hullulta kun se tuntuukin, vielä näin kuuden vuodenkin jälkeen, muistan tunnelman, kun äidin kanssa kävelin Prisman kultakoru liikkeeseen. Sitä tapahtumaa olin odottanut niin kauan kun korvakoruista olin jotain tajunnut, eli varmasti ainakin viitisen vuotta ja vihdoin sain ne.
Olin joskus aikaisemmin nähnyt, kuinka yhdelle tytölle oli korvakorut laitettu, tyttö itkin kuin viimeistä päivää. Oman aikani tulessa, jo silloin ns. kovana tyttönä istuin kylmän viileästi puupenkille valittuani kultaiset nappikorvakorut, odottaen että ne minun korvalehtiini ammuttaisiin. Vihdoin kun kone asetettiin paikalleen ja kun naps oli kuulunut, muistan sen pettyneen tunteen, se ei ollutkaan sattunut. Olin valmistautunut henkisesti siihen, kuinka kyseinen operaatio sattuisi ja se ei tuntunut miltään, kyllä silloin harmitti.
Korvakorujen jälkeen, kolme vuotta kului ja fiksuna tyttönä päätin tehdä itselleni madonnalävistyksen. Myöhemmin ajateltuna, itselleen lävistyksen tekeminen oli tyhmää. Salasin lävistyksen vanhemmiltani kolme päivää, niin uskomattomalta kun se kuulostaakin, sain naamasta löytyvän lävistyksen pidettyä salassa. Kuitenkin kun vanhempani sen huomasivat, voitte arvata, he eivät olleet kovin iloisia kun kolmetoista vuotias tyttö oli naamansa neulalla lävistänyt. Pidin korua vielä kaksi päivää, mutta päätin ottaa sen pois. Koru oli minulla kaikenkaikkiaan siis 5 päivää. Vaikka korun otin poiskin, jätti se silti ikuisen muiston, pieni osa oikealta puolelta ylähuulesta ns. roikkuu, kun hymyilen.
Napakorun sain kun täytin 14vuotta. Kahden vuoden inttämisen jälkeen vanhempani vihdoin kokivat minut tarpeaksi vanhaksi, jottai saisin jo kauan haluamani lävistyksen. Kuitenkaan en saanut sitä 4.2, kun syntymäpäiväni olivat, koska siitä parin viikon päästä olimme lähdössä Thaimaahan. Sovimme vanhempieni kanssa, että saisin korun kun tulemme takaisin. Itse napakorun toki kävimme ostamassa kun täytin, mutta itse lävistyksen sain 4.3. Napakorun otin porin Tattoo Nationissa , hintaa lävistykselle tuli 30e , koska minulla oli oma koru mukana. Kaveriltani olin kuullut, että napakorun laitto sattuu. Taas valmistauduin henkisesti tulevaan kipuun, mutta kun sitten jännityksestä sekavin tuntein istuin lävistystuolilla, vatsa paljaana, neula ihon sisällä, totesin, että koin ns. sietämätöntä kipua vain silmäräpäyksen ajan, muuten homma oli aivan peace of cake. Parin ensimäisen päivän aikana näytti, kuinka lävistykseni olisi ollut vino, mutta ajan kuluessa se siitä sitten suoristui. Napakoruni ei ikinä ole ollut kunnolla tulehtunut. Kerran desifiointiaine kuivatti sen kunnolla ja silloin korun liikuttaminen tuotti ongelmia, muuten olen säilynyt tulehduksilta ja muilta ongelmilta.
Napakorusta, puolisen vuotta eteenpäin sain idean, haluan rustokorun. Siitä sitten vain tuumasta toimeen ja äidille puhumaan. Äiti ei ollut kovin suostuvainen, kun lävistykset ja tatuoinnit tuottavat pahoinvointia. Ollessani sitten kerran kaverini kanssa kaupungilla, soitin äidilleni saisinko mennä ottamaan rustokorun. Äitini ilmoitti, että jos itse sen maksan ja saan otettua ilman huoltajaa niin siitä sitten. Korun otin ihan normaalissa korukaupassa. Hintaa korulle ja tekemiselle tuli huimat 7euroa yhteensä. Penkille mennessäni istumaan, valmistauduin taas tulevaan kipuun. Kuitenkin olettaisi rustoon otettavan korun sattuvan, kun kyse kuitenkin on rustosta. Paikka katsottiin huolella, minulla se on hieman keskemmällä, kuin muilla yleensä, koska halusin sen siihen, jottai voin käyttää siinä isompiakin koruja. Koru ammuttiin jonka jälkeen totesin vain, "Jaiks". Ei, taaskaan ei sattunut.
Sitten koitti kesä ja minulla oli rippijuhlat edessä. Kerran kauppamatkalla sitten kysyin äidiltäni, mitä saisin lahjaksi, äitini vain totesi, että jotai mahdollisuuksien rajoissa. Sitten otin puheeksi tatuoinnit. Äitini tyrmäsi heti ajatuksen. Kuitenkin jatkoin ja kysyin, että onko pieni tatuointi oikeasti ihan mahdoton idea. Hetken mietittyään, äitini kysyi, että millaista olisin sitten miettinyt. Ilmoitin meittiväni kukkaköynnöstä jalkaan tai kiinalaista merkkiä niskaan. Äitini ei tyrmännytkään ajatusta, vaan alkoi jo hieman lämpeämään ajatukselle. Lupasin miettiä tarkkaan kuvan jonka haluan ikuistaa iholleni ja ottaa selvää hinnoista ja sen hoidosta ja paikasta josta sen voisin hankkia. Selvitin paikan, hoidon ja hinnat, enää oli kuva jäljellä. Tarkkaan mietittyäni, kiinalainen merkki ei enää tuntunut niin hyvältä idealta. Kuitenkin yksikin harhaviiva saattaisi muuttaa merkin merkityksen. Netistä sitten selailin kuvia ja löysin hienoja tribaaleja, mukaan lukien kuvan joka esitti lohikäärmettä. Ihastuin samantien kuvaan ja näytin sen äidilleni, äitini kysyi olenko miettinyt tarkkaan ja vastasin myöntävästi. Aika varattiin tatuoijalle. 4.7 koitti päivä, jolloin sitten astelin Nakkilan Tattoo shop :iin. Eräs nainen oli juuri silloin tatuoitavana. Tatuoija ja nainen pelottelivat kuinka seuraava operaatio tulisi sattumaan. Kirjaimellisesti olin aivan paniikissa, tärisin ja olin levoton. Kuitenkin, kun nainen teki lähtöä, hän sanoi, että operaatio ei satu, jos sitä ei mieti. Tatuointini suunniteltiin uudestaa, säilyttäen silti lohikäärmeen muotonsa ja hyväksyin tatuoinnin ja uusi kuva oli oikeastaan parempi kuin ensimäinen. Niinpä sheivattiin minulta niskavillat, siirrettiin tatuointi sitten niskaani siirtokuvana, minut istutettiin tuoliin ja taas kerran valmistauduin tulevaan kipuun. Muistan, että oli lähellä etten lähtenyt juoksemaan kun kuulin kuinka kone käynnistyi, tatuoijani kuitenkin kertoi minulle koko ajan mitä teki ja sai minut näin rauhoittumaan. Sitä miltä tuntui kun tatuointi tehtiin, ei osaa kuvailla. Se tuntui pistävältä, mutta ei ollut kipua, se tuntui oikeastaan hauskalta. Itse tatuoinnin tekemiseen meni hieman päälle 20minuuttia. Myöhemmin olen kuullut puhuttavan siitä, kuinka jotkut eivät haluaisi ottaa iholleen kuvaa jolla ei ole tarkoitusta, mutta, lohikäärme ihollani ei ole vain kuva, siitä on tullut minulle rakas, osa itseäni ja lohikäärmeellä itsellään on myös merkitys minulle. Enkä päivääkään ole katunut, että sen olen ottanut. Jotkut kauhistelevat sitä, kuinka olen suht nuorella iällä sen ottanut, mutta, tatuoinnista on tullut minulle päivä päivältä rakkaampi.
Napakoru 4.3.2010
Tatuointi 4.7.2011
Aiheeksi minulle tosiaan keksittiin tatoinnit ja lävistykset.
Tatuoinnin, napakorun, rustokorun ja korviksien sekä entisen madonna-lävistyksen omistajana jotain niistä tiedän. En kuitenkaa ala kirjoituksessani niistä pätemään tai muutakaan, kerron vain omakohtaisista kokemuksista. Pätemisen säästän ammattilaisille ja niille jotka sen haluavat tehdä.
Elämäni ensimäinen lävistys oli korvakorut, jos ne lävistyksiksi haluaa laskea. Muistan saaneeni korvikset kymmenvuotis syntymäpäivälahjaksi. Niin hullulta kun se tuntuukin, vielä näin kuuden vuodenkin jälkeen, muistan tunnelman, kun äidin kanssa kävelin Prisman kultakoru liikkeeseen. Sitä tapahtumaa olin odottanut niin kauan kun korvakoruista olin jotain tajunnut, eli varmasti ainakin viitisen vuotta ja vihdoin sain ne.
Olin joskus aikaisemmin nähnyt, kuinka yhdelle tytölle oli korvakorut laitettu, tyttö itkin kuin viimeistä päivää. Oman aikani tulessa, jo silloin ns. kovana tyttönä istuin kylmän viileästi puupenkille valittuani kultaiset nappikorvakorut, odottaen että ne minun korvalehtiini ammuttaisiin. Vihdoin kun kone asetettiin paikalleen ja kun naps oli kuulunut, muistan sen pettyneen tunteen, se ei ollutkaan sattunut. Olin valmistautunut henkisesti siihen, kuinka kyseinen operaatio sattuisi ja se ei tuntunut miltään, kyllä silloin harmitti.
Korvakorujen jälkeen, kolme vuotta kului ja fiksuna tyttönä päätin tehdä itselleni madonnalävistyksen. Myöhemmin ajateltuna, itselleen lävistyksen tekeminen oli tyhmää. Salasin lävistyksen vanhemmiltani kolme päivää, niin uskomattomalta kun se kuulostaakin, sain naamasta löytyvän lävistyksen pidettyä salassa. Kuitenkin kun vanhempani sen huomasivat, voitte arvata, he eivät olleet kovin iloisia kun kolmetoista vuotias tyttö oli naamansa neulalla lävistänyt. Pidin korua vielä kaksi päivää, mutta päätin ottaa sen pois. Koru oli minulla kaikenkaikkiaan siis 5 päivää. Vaikka korun otin poiskin, jätti se silti ikuisen muiston, pieni osa oikealta puolelta ylähuulesta ns. roikkuu, kun hymyilen.
Napakorun sain kun täytin 14vuotta. Kahden vuoden inttämisen jälkeen vanhempani vihdoin kokivat minut tarpeaksi vanhaksi, jottai saisin jo kauan haluamani lävistyksen. Kuitenkaan en saanut sitä 4.2, kun syntymäpäiväni olivat, koska siitä parin viikon päästä olimme lähdössä Thaimaahan. Sovimme vanhempieni kanssa, että saisin korun kun tulemme takaisin. Itse napakorun toki kävimme ostamassa kun täytin, mutta itse lävistyksen sain 4.3. Napakorun otin porin Tattoo Nationissa , hintaa lävistykselle tuli 30e , koska minulla oli oma koru mukana. Kaveriltani olin kuullut, että napakorun laitto sattuu. Taas valmistauduin henkisesti tulevaan kipuun, mutta kun sitten jännityksestä sekavin tuntein istuin lävistystuolilla, vatsa paljaana, neula ihon sisällä, totesin, että koin ns. sietämätöntä kipua vain silmäräpäyksen ajan, muuten homma oli aivan peace of cake. Parin ensimäisen päivän aikana näytti, kuinka lävistykseni olisi ollut vino, mutta ajan kuluessa se siitä sitten suoristui. Napakoruni ei ikinä ole ollut kunnolla tulehtunut. Kerran desifiointiaine kuivatti sen kunnolla ja silloin korun liikuttaminen tuotti ongelmia, muuten olen säilynyt tulehduksilta ja muilta ongelmilta.
Napakorusta, puolisen vuotta eteenpäin sain idean, haluan rustokorun. Siitä sitten vain tuumasta toimeen ja äidille puhumaan. Äiti ei ollut kovin suostuvainen, kun lävistykset ja tatuoinnit tuottavat pahoinvointia. Ollessani sitten kerran kaverini kanssa kaupungilla, soitin äidilleni saisinko mennä ottamaan rustokorun. Äitini ilmoitti, että jos itse sen maksan ja saan otettua ilman huoltajaa niin siitä sitten. Korun otin ihan normaalissa korukaupassa. Hintaa korulle ja tekemiselle tuli huimat 7euroa yhteensä. Penkille mennessäni istumaan, valmistauduin taas tulevaan kipuun. Kuitenkin olettaisi rustoon otettavan korun sattuvan, kun kyse kuitenkin on rustosta. Paikka katsottiin huolella, minulla se on hieman keskemmällä, kuin muilla yleensä, koska halusin sen siihen, jottai voin käyttää siinä isompiakin koruja. Koru ammuttiin jonka jälkeen totesin vain, "Jaiks". Ei, taaskaan ei sattunut.
Sitten koitti kesä ja minulla oli rippijuhlat edessä. Kerran kauppamatkalla sitten kysyin äidiltäni, mitä saisin lahjaksi, äitini vain totesi, että jotai mahdollisuuksien rajoissa. Sitten otin puheeksi tatuoinnit. Äitini tyrmäsi heti ajatuksen. Kuitenkin jatkoin ja kysyin, että onko pieni tatuointi oikeasti ihan mahdoton idea. Hetken mietittyään, äitini kysyi, että millaista olisin sitten miettinyt. Ilmoitin meittiväni kukkaköynnöstä jalkaan tai kiinalaista merkkiä niskaan. Äitini ei tyrmännytkään ajatusta, vaan alkoi jo hieman lämpeämään ajatukselle. Lupasin miettiä tarkkaan kuvan jonka haluan ikuistaa iholleni ja ottaa selvää hinnoista ja sen hoidosta ja paikasta josta sen voisin hankkia. Selvitin paikan, hoidon ja hinnat, enää oli kuva jäljellä. Tarkkaan mietittyäni, kiinalainen merkki ei enää tuntunut niin hyvältä idealta. Kuitenkin yksikin harhaviiva saattaisi muuttaa merkin merkityksen. Netistä sitten selailin kuvia ja löysin hienoja tribaaleja, mukaan lukien kuvan joka esitti lohikäärmettä. Ihastuin samantien kuvaan ja näytin sen äidilleni, äitini kysyi olenko miettinyt tarkkaan ja vastasin myöntävästi. Aika varattiin tatuoijalle. 4.7 koitti päivä, jolloin sitten astelin Nakkilan Tattoo shop :iin. Eräs nainen oli juuri silloin tatuoitavana. Tatuoija ja nainen pelottelivat kuinka seuraava operaatio tulisi sattumaan. Kirjaimellisesti olin aivan paniikissa, tärisin ja olin levoton. Kuitenkin, kun nainen teki lähtöä, hän sanoi, että operaatio ei satu, jos sitä ei mieti. Tatuointini suunniteltiin uudestaa, säilyttäen silti lohikäärmeen muotonsa ja hyväksyin tatuoinnin ja uusi kuva oli oikeastaan parempi kuin ensimäinen. Niinpä sheivattiin minulta niskavillat, siirrettiin tatuointi sitten niskaani siirtokuvana, minut istutettiin tuoliin ja taas kerran valmistauduin tulevaan kipuun. Muistan, että oli lähellä etten lähtenyt juoksemaan kun kuulin kuinka kone käynnistyi, tatuoijani kuitenkin kertoi minulle koko ajan mitä teki ja sai minut näin rauhoittumaan. Sitä miltä tuntui kun tatuointi tehtiin, ei osaa kuvailla. Se tuntui pistävältä, mutta ei ollut kipua, se tuntui oikeastaan hauskalta. Itse tatuoinnin tekemiseen meni hieman päälle 20minuuttia. Myöhemmin olen kuullut puhuttavan siitä, kuinka jotkut eivät haluaisi ottaa iholleen kuvaa jolla ei ole tarkoitusta, mutta, lohikäärme ihollani ei ole vain kuva, siitä on tullut minulle rakas, osa itseäni ja lohikäärmeellä itsellään on myös merkitys minulle. Enkä päivääkään ole katunut, että sen olen ottanut. Jotkut kauhistelevat sitä, kuinka olen suht nuorella iällä sen ottanut, mutta, tatuoinnista on tullut minulle päivä päivältä rakkaampi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)